Iltasanomien otsikointi, 23.6.2026.

Räpätäti räjähtää nyt ihan kunnolla. Jos Suomen Yrittäjien märkä uni on viedä sunnuntailisät, arkipyhät ja työterveyshuollon palvelualan työntekijöiltä romukoppaan, niin voidaan saman tien kysyä, onko tarkoitus enää pyörittää mitään muuta kuin uupuneita ihmisiä ja tyhjää puhetta. Tähän päivään asti olen pitänyt Suomen Yrittäjiä jokseenkin järkevänä järjestönä, mutta nyt tämä sama hallituksen kurituskiima näyttää levinneen heihinkin nopeammin ja laajemmin kuin Covidin aiheuttama maailmanlaajuinen pandemia.

Tämä ei ole mikään pieni tehokkuusparannus, vaan suora isku siihen vähäänkin, mikä vielä tekee palvelualasta siedettävän. Kun palkitsemisesta leikataan, työterveys ajetaan alas ja pyhätkin vedetään pois, lopputulos ei ole “joustavampi työelämä”, vaan halvempi ja armottomampi ihmiskoneisto. Mielenin tekee lähtee tämän idean esittäjän kahvipöytään sanomaan “Tee vittu itse perässä!”

Ja se on juuri se ongelma: aina puhutaan kilpailukyvystä, mutta käytännössä tarkoitetaan sitä, että työntekijältä voi ottaa enemmän pois ennen kuin hän lähtee. Ihan kuin Lapin matkailu olisi joku loputon taikakaivo, johon saadaan työvoimaa, vaikka samaan aikaan koronan jälkeen on edelleen vaikea saada tarpeeksi tekijöitä edes normaaliin pyöritykseen. Turismin pitäisi kasvaa – ja se kasvaakin. Asiakkaiden pitäisi tulla, palvelun pitäisi toimia, mutta millä ihmeellä se tehdään, jos tekijöille tarjotaan entistä huonompaa diiliä ja vähemmän syitä jäädä? Tai edes saapua edes paikalle. Ja vielä oletetaan, että he hymyilevät j tarjoavat ensiluokkaista palvelua, etenkin suomen kielellä, ei pelkästään englanniksi.

Kuvituskuva Unplashistä.

Excel ei lämmitä Lapissa

Lapin matkailu ei pyöri sillä, että jossain Helsingissä piirretään taulukkoon uusi “tehostamistoimi” ja oletetaan kaiken muun seuraavan perässä. Siellä ollaan pitkien välimatkojen, hajanaisen työvoiman, kausiluontoisuuden ja kovan kuormituksen keskellä. Työntekijöitä ei saada paikalle sillä, että heille kerrotaan palkkion pienenevän ja ehtojen kovenevan. He tulevat, jos tulevat, koska työ on tehtävä ja ennen kaikkea – siitä saa RAHAA, mutta kovin moni ei jää, jos koko paketti näyttää siltä, että työntekijä on lähinnä kuluerä, jonka pitäisi kiittää saadessaan tehdä töitä. Lähtökohtaisesti jo palvelualoilla on matalat palkat, etenkin verrattuna näihin saatanan Helsingin herroihin, jotka ovat koko tämän järjettömän idean saaneet päähänsä. Montakohan kossupaukkua siihen on tarvittu, vai mitä sieniä perkele on vedetty!? Ei ainakaan minulle samoja, kiitos.

Sesonkityö Lapissa ei ole mikään laboratorioharjoitus. Siellä jokainen käsi tarvitaan, jokainen vuoro tuntuu ja jokainen tekijä on oikeasti tärkeä. Työntekijät myöskin pyrkivät puhaltamaan yhteen hiileen, ovat solidaarisia toisilleen ainakin alkusesongista. Ja tiimihenki on sellainen, josta etelässä usein vain haaveillaan. Työntekijät joustavat myös omasta mukavuudesta, yksityisyydestään ja elämästään, että sesonki saadaan hoidettua. Koska työntekijäpulan isoja onglemia ovat huono julkinen yhteys, asuntopula ja terveydenhuollon erittäin rajattu saatavuus. Yhdistettynä mataliin lähtöpalkkoihin. Tässä yhtälössä lisät ovat se, miksi koko homma kannattaa edes jotenkin.

Juuri siksi on täysin käsittämätöntä, että palvelualan ehtoja halutaan heikentää samaan aikaan, kun työvoiman saatavuus on jo valmiiksi vaikeaa. Jos nykyinenkin malli on monessa paikassa jo kireä, niin mitä ihmettä luullaan tapahtuvan, kun siitä nyhdetään vielä lisää? Minulla on oma ennustukseni tästä, mutta sen tilastot sitten näyttävät muutaman vuoden päästä.

Kuvituskuva Unplashistä.

Pyhät eivät ole bonus

Sunnuntailisät ja arkipyhät eivät ole mikään lahjapaketti työntekijälle. Ne ovat osa sitä rakennetta, jolla epämukavaa, raskasta ja epäsäännöllistä työtä ylipäätään saadaan tehtyä. Jos nuo vedetään pois, viesti on aika selvä: sinun vapaa-aikasi, perheesi, jaksamisesi ja pyhäsi ovat vähemmän arvoisia kuin yrityksen säästötaulukko. Tai jonkun konttorirotan vapaa-aika. Mutta mitä tapahtuu, jos kaikki ryhdymme konttorotiksi, kaupan kassoja myöten?

Samaan aikaan työterveyshuollosta puhuminen kuulostaa lähes vitsiltä, jos lähin terveyskeskus voi olla satojen kilometrien päässä. Puhelimitse tavoitettava työterveys ei paikkaa sitä, että oikea hoito voi olla kaukana, kulkuyhteydet huonot ja vaihtoehdot rajalliset. Se kuitenkin on pieni apu akuutissa tilanteessa. Kun taksia tai ambulanssia saatetaan tarvita, lasku ei ole enää vain työntekijän ongelma. Se alkaa näkyä yhteiskunnalle, kunnille, pelastustoimelle ja lopulta ihan suoraan julkisen terveydenhuollon kuormituksena. Tai naapurimaissa, kuten vaikka Käsivarren Lapissa on tapana – jos tilanne on todella akuutti, niin päädyt sairaalaan Norjaan koska se on lähempänä kuin lähin sairaala Suomessa. Ja helikopterilla, sehän se vasta halpaa lystiä onkin sitten.

Jos päivystys on 700 kilometrin päässä ja julkinen terveydenhuolto toimii käytännössä vain ma–pe klo 8–16 (jos silloinkaan), niin koko asetelma on jo valmiiksi järjetön. Mutta ilmeisesti jotkut kuvittelevat, että ihmiset vain teleporttaavat hoitoon ja takaisin. Todellisuus on vähän tylsempi: sairaus, loukkaantuminen ja väsymys eivät kysy, sopiiko ne nyt budjettiin tai koska kalenterissa olisi sopiva aika.

Ylityöstä tehdään labyrintti

Nykyisillä linjauksilla vähäisillä sesonkityöntekijöillä ei ole kunnollista mahdollisuutta tehdä ylitöitä halutessaan muuten kuin kikkailemalla kahden työn välissä. Se kuulostaa teoriassa näppärältä, mutta käytännössä se tarkoittaa usein sitä, että työvuorojen yhteensovittaminen on yhtä kivaa kuin yrittää sovittaa eri palapelit samaan laatikkoon.

Tämä on ihan oikea ongelma. Sesonkityöntekijä ei ole mikään loputon resurssi, joka venyy kaikkeen ilman seurauksia. Jos vuorot, lepovälit, työmatkat ja elämä ovat jo valmiiksi jongleerausta, ylimääräisen työn tekeminen ei ole vapautta vaan logistiikkasirkusta. Ja kun tähän lisätään vielä epävarmat tulot, niin kohta ihmetellään, miksi kukaan ei halua ottaa sesonkityötä vastaan.

Kuvituskuva Unplashistä.

Sesonkia tehdään rahasta

Sesonkeja itsekin tehneenä voin sanoa suoraan, että koko sirkusta on koronasta lähtien pyöritetty aivan liian pienellä työntekijämäärällä. Ei tämä ole mikään uusi ilmiö, mutta pandemian jälkeen homma on mennyt vielä enemmän siihen, että sama porukka venytetään hoitamaan yhä isompaa kuormaa. Ja sitten vielä ihmetellään, miksi ihmiset väsyvät, vaihtavat alaa tai eivät enää suostu tulemaan takaisin. No ehkä siksi, että kun vähänkin puristetaan liikaa, ihmiset huomaavat olevansa ennemmin polttoaine kuin työntekijöitä.

Ja jos ollaan ihan rehellisiä, niin suurin syy siihen, miksi ihmiset lähtevät tekemään sesonkia, ei ole se työpaikkailmoituksen upea tunturimaisema tai “ainutlaatuinen elämys ympärivuotisen luonnon keskellä”. Se on puhdas raha. Lisät, sunnuntait, pyhät ja ylityöt ovat se, millä sesongissa oikeasti tehdään tili. Sillä maksetaan laskut sesongissa ja etelässä, jossa on koti, säästetään, hengähdetään ja parhaimmillaan mahdollistetaan edes jonkinlainen kunnollinen loma sesonkien välissä.

Ilman niitä moni ei lähtisi koko hommaan ollenkaan. Ja ihan syystä.

Kuvituskuva Unpalshistä.

Tämä ei ole vain Lapin ongelma

Tämä ei muuten koske pelkästään Lapin matkailua, vaikka siellä ongelma näkyy erityisen räikeästi. Sama logiikka pätee hoitajiin, siivoojiiin, rekkakuskeihin, varastotyöntekijöihin ja moniin muihin aloihin, joissa homma pidetään kasassa venymisellä, vastuunkannolla ja sillä, että ihmiset tekevät työnsä usein liian pienellä porukalla ja aivan liian pienellä palkalla. Kun työvoimaa on liian vähän, kaikki nojaa siihen, että joku jaksaa vielä yhden vuoron, vielä yhden viikon, vielä yhden sesongin. Kunnes sitten ei jaksakaan, ja kokemuksesta voin snaoa, että sitten puhutaan noin puolen vuoden sairaslomasta.

Ja sitten ihmetellään, miksi yhteiskunta yskii joka kohdassa yhtä aikaa. Siinä kun ATK iskee lakon päälle, kun jollain ahtaajalla on kivi kengässä, niin koko Suomi – Helsingin herrat mukaan luettuna – on äkkiä aamupalalla ilman mustikkajogurttia ja ruisleipää. Se on aika hyvä muistutus siitä, että logistiikka, hoiva, siivous ja matkailu eivät ole mitään sivuharrastuksia vaan ihan yhteiskunnan perusranka. Kun niitä kuritetaan, seuraukset eivät jää yhteen firmaan, alaan tai yhteen paikkakuntaan. Ne tuntuvat ihan kaikkialla.

Kyseenalaiset suunnitelmat

tässä etätyöprojektien välissä olen pohtinut taas vaihtoehtoa käydä tekemässä yksi Lapin talvisesonki tuntureissa. Sittenkin vaikka tiedän millainen sirkus siellä odottaa, turisteista puhumattakaan (näistä tulee ihan oma postauksensa vielä joku päivä) ja palkka ei todellakaan päätä huimaa. Mutta totta puhuen: jos tuo idea menee läpi, niin sen verran liike-elämää olen opetellut omaan elämääni, että tarkkaan lasken mitä jää viivan alle. Että kannattaako vai ei. En minä elämääni ja läheisiäni etelään jätä muusta kuin rahasta, pyhälisistä ja hyvistä työtunneista. Talven, porot ja revontulet olen nähnyt ennenkin. 

Leave a Reply

Räpätäti

Räpätäti on vahvasti keski-ikään ehtinyt, mutta kaukana kukkahattutädistä. Aina säännöllisen epäsäännöllisesti törmää erilaisiin asioihin ja ilmiöihin, joista täti innostuu räpättämään.

Let’s connect